Lahjaksi kyky neuloa

Osasin varmaan jo alakouluikäisenä tehdä joustinneulettä silmät kiinni tai virkata patalappuja ketjussa ennenkuin opin lukemaankaan. Ensimmäiset työt olivat tiukkoja ja muodottomia pötkylöitä, mutta sinnikkyydellä sain ne aina loppuu ja nautin valmiista työstä. Kuinka langat kirskuivatkaan puikoilla ja sai hikoilevat sormet kipeiksi. 

Äitini neuloo paljon vieläkin. Lapsenlapset saavat jos minkälaisia villasukkia talven varalle, on lapasta ja villahuivia. Tänä vuonna saimme Sateenkaari-sukat. Tietäähän hän tyttäriensä osaavan ja tekevän itsekin, mutta ennenkaikkea se on se käsitöiden tekemisen ja antamisen ilo. Voin sanoa, että mummon tekemät sukat ja lapaset ovat silti meillä ne ykköset, joita kulutetaan viimeiseen saakka.  

Jäin eilen illalla pohtimaan neuloessani, että oma neulomisvimmani ja käsillä tekemisen halu on varmasti peräisin lapsuuden ajoilta. En muista ainuttakaan kertaa mäin aikuisiällä vieraillessani kotona, etteikö äidillä olisi jokin neulomus kesken tai edes suunnitteilla, etteikö hän olisi hakenut metsästä risuja ja kiinnittänyt niitä kattoon valokoristeeksi tai kuivattanut jos minkälaista luonnonkasvia. Voiko tämän parempaa esikuvaa saadakaan?

Ellen olisi itse sinnikkäästi halunnut oppia, purkanut ja aloittanut taas alusta - en varmasti olisi koskaan löytänyt tätä jaloa taitoa. Taitoa tehdä itse. 

Olen saanut ainutlaatuisen lahjan. 
Ja olen siitä kiitollinen, sinulle äiti. Tätä taitoa en varmasti hukkaa.

Arjesta

Arki on asettumassa pikkuhiljaa omiin uomiinsa. Eskarilainen on innokas ja reipas pieni koululaisen alku, päiväkotilainen reipas ja innokas hänkin. Haluaisin sanoa, että olen itsekin reipas ja puhtia täynnä oleva koululainen, mutta sitä se ei ehkä kuitenkaan ole. Etsin vielä omaa motivaatiotani ja innokkuutta.

Arkeen palaaminen on ollut erilaista. Eskarilaisen päivä on vauhdikas, uusia kavereita on tullut jo monta, päiväunet ovat jääneet pois melkein kokonaan. Kotona pitkän päivän jälkeen jaksaa vain olla, hakea omaa tilaa ja rauhallista paikkaa leikkiä. Joskus iltaisin sohvalta paksun viltin alta kuuluu tasainen tuhina emmekä raski herättää, pienet nokkaunet on tarpeen.

Päiväkotilainen taas kaipaa enemmän hellyyttä, syliä ja vanhemman leikkiseuraa. Kummallekin oman ajan antaminen kesken kotiaskareiden on tärkeää, jutellaan päivästä leikin ohella ja ollaan vaan.

Päivän käännyttyä iltaan, talon hiljentyessä on ihana istahtaa teekupposen kanssa neulomaan ja nostaa jalat ylös. Olen saanut jo yhdet pikkulapaset valmiiksi ja viikonloppuna löysin sopivaa lankaa tyttären kauluria varten.

Vaikka elämä on nyt aivan erilaista niin silti pidän siitä loman jälkeisestä arkirytmistä, joka tasoittuu kuin itsestään. Jokainen tekee lähtöä aamulla unisina uuteen päivään ja palaavat kotiin miltein samaan aikaan iltapäivällä. Laitetaan ruokaa ja touhutaan yhdessä, mikä sen mukavampaa on.

Pihalla

Täällä on ollut kaunis viikonloppu, vaikka upeiksi kutsuttuja tähdenlentoja ei nähtykään taivaalla vilisemässä. Omalla tavalla kaunista ja lämmintä riitti molempiin päiviin. Saimme pitkästä aikaa viettää kokonaisen viikonlopun yhdessä koko perhe ja mikäs sen parempi on kuin ulkoilla.

Lapsista kaikista kivointa viikonlopussa oli se, että kilpailtiin kotiolympialaisissa kiitäen ympäri taloa, hyppien pituutta laudanpätkän päältä pitkälle (melkein pusikkoon saakka) ja tehden "kupperiskeikkoja" nurmikolla. 

Ja se, että pihan suurin koivu oli alkanut luomaan kaunista syysväriä. Meidän perheelle syksyn väriloisto on joka vuosi yhtä odotetuinta aikaa, maisema muuttuu ja puut oikein hehkuu. Ilma on raikasta, kuin sateentuoksua joka hetki.