Lahjaksi kyky neuloa

Osasin varmaan jo alakouluikäisenä tehdä joustinneulettä silmät kiinni tai virkata patalappuja ketjussa ennenkuin opin lukemaankaan. Ensimmäiset työt olivat tiukkoja ja muodottomia pötkylöitä, mutta sinnikkyydellä sain ne aina loppuu ja nautin valmiista työstä. Kuinka langat kirskuivatkaan puikoilla ja sai hikoilevat sormet kipeiksi. 

Äitini neuloo paljon vieläkin. Lapsenlapset saavat jos minkälaisia villasukkia talven varalle, on lapasta ja villahuivia. Tänä vuonna saimme Sateenkaari-sukat. Tietäähän hän tyttäriensä osaavan ja tekevän itsekin, mutta ennenkaikkea se on se käsitöiden tekemisen ja antamisen ilo. Voin sanoa, että mummon tekemät sukat ja lapaset ovat silti meillä ne ykköset, joita kulutetaan viimeiseen saakka.  

Jäin eilen illalla pohtimaan neuloessani, että oma neulomisvimmani ja käsillä tekemisen halu on varmasti peräisin lapsuuden ajoilta. En muista ainuttakaan kertaa mäin aikuisiällä vieraillessani kotona, etteikö äidillä olisi jokin neulomus kesken tai edes suunnitteilla, etteikö hän olisi hakenut metsästä risuja ja kiinnittänyt niitä kattoon valokoristeeksi tai kuivattanut jos minkälaista luonnonkasvia. Voiko tämän parempaa esikuvaa saadakaan?

Ellen olisi itse sinnikkäästi halunnut oppia, purkanut ja aloittanut taas alusta - en varmasti olisi koskaan löytänyt tätä jaloa taitoa. Taitoa tehdä itse. 

Olen saanut ainutlaatuisen lahjan. 
Ja olen siitä kiitollinen, sinulle äiti. Tätä taitoa en varmasti hukkaa.